Saaru: Eipä tuo mitään. Meillä la olis ollut 28.1.
Synnytyksestä (jos joku näin pitkää stooria jaksaa lukea):
Pe-iltana 18.1. kävin saunan jälkeen nukkumaan rauhallisin mielin, ilman supistuksia, joita ei oikeastaan ollut ollut aiemminkaan. En siis osannut mitään odotellakaan. Puolen yön aikaan käänsin kylkeä ja *hups* lapsivedet meni. Lorisi ihan kunnolla pitkin lattioita kun nousin ylös.
Soitin sitten Kättärille ja ohjeistivat tulemaan rauhassa, parin tunnin sisällä kuitenkin. Ei supistuksia vieläkään havaittavissa. Eikä mitään muitakaan tuntemuksia... :|
Haettiin mun äiti vielä mukaan matkaan, puoliso kun etukäteen pelkäsi, ettei kykenisi koko aikaa olemaan mun tukena ja turvana.
Perillä oltiin 01.15 ja päivystykseen piti ensin mennä. Siellä sitten ovesta sisään päästyä vasta supistukset alkoivatkin tulemaan. Ja oikeastaan heti tosi kivuliaina. Vähän aikaa ehdittiin siellä olemaan. 02 jälkeen jo sitten siirryttiin synnärin puolelle. Siinä vaiheessa olin kyllä jo tosi kipeä. Päivystyksestä asti olin oksentanut aivan älyttömästi ja se jatkui. Ilokaasua sain sitten ensi hätään. Tosin, vaikka ymmärsin miten sitä piti hengitellä, en sitä pidemmän päälle halunnut kun olo oli muutenkin kamala ja oksentelu jatkui. Halusin vaan kävellä ympäri huonetta ja ravata edestakaisin. Tässä vaiheessa vauvan päähän laitettiin elektrodi, jolla sydänääniä seurattiin, jotta sain hieman enemmän liikkumatilaa.
Vähän ennen 04 tuli sitten vihdoin anestesialääkäri :saint: helpottamaan oloa ja sain epiduraalin. Voi sitä autuuden tunnetta kun se rupesi vaikuttamaan. Ihanaa. Sain sitten jonkin aikaa levättyä rauhassa, mutta kunnolla en kuitenkaan nukahtanut. Tukihenkilöt onneksi saivat unen päästä hetkeksi kiinni. Mua vaan laulatti sängyssä kun oli niin hyvä olo
Loppuihan sekin ilo aikanaan ja kivut palasivat... Sain kuitenkin lisäannoksen epiduraaliin, joka auttoi joten kuten. Ensimmäisen epiduraalin yhteydessä sain oksitosiinitipan, jotta supistukset eivät kuitenkaan katoaisi. Kohdunsuu aukesi kyllä koko ajan ihan mukavasti.
07 oli sitten vuoronvaihto ja sain kätilön lisäksi myös opiskelijan huoneeseen. Heidän aikanaan sain vielä 2 lisäannosta epiduraaliin, joista ei ollut mitään apua enää. Sanoivat jälkeenpäin, että joko niillä ei enää ollut vaan tehoa tai sitten katetri oli liikahtanut pois paikoiltaan. Tuska oli mitä hirvein ja kätilö pyysi toisen hoitajan laittamaan minulle pudendaalipuudutuksen (häpyhermoon ilmeisesti). Siitäkään ei ollut mitään iloa.
Kun kohdunsuu oli jossain vaiheessa aamua kokonaan auennut, rupesivat ehdottamaan minulle ponnistamista, jotta vauva laskeutuisi alaspäin. Hirveän huudon ja tuskan kanssa yritin sitten ponnistaa aina supistuksen tullessa, ja kun käskettiin, mutta vauva ei vaan tuntunut laskeutuvan. Ja minä se vaan ponnistin ja huusin ja itkin. Tätä sitten kestikin aika kauan. Lopputuloksena se, ettei vauva vaan edelleenkään laskeutunut. Ja minä yritin olla vaikka missä asennoissa.
Lopulta joskus 12 aikaan lääkäri pyydettiin paikalle arvioimaan tilannetta. Sisätutkimuksia toisensa perään... Tämä lääkäri sitten soitti paikalle vielä osastonlääkärinkin. Totesivat molemmat, että vauva on liian ylhäällä siihen nähden, että saisin häntä enää ponnistamalla ulos. Kätilö oli arvioinut hieman aiemmin, että vauvan olisi virhetarjonnassa. Kasvot edellä ilmeisesti. Lääkäri arvioi, että vauvan pää ja lantio olisivat epäsuhdassa, joten vauva ei mahtuisikaan tulemaan, vaikka mitä tekisi. Pian oli huoneessa käytävällä sattumalta ollut anestesialääkärikin, joka tuli myös tutkimaan. Seisoin sängyn vierellä tuskissani ja huusin lääkäreille, etteivät taida ymmärtää, että kuolen siihen kipuun ja että olen totaalisen väsynyt kun en ole nukkunut koko yönä :$ heh, niinhän ne kaikki varmaan ovat väsyneitä tuossa vaiheessa. Voi hitto miten niille huusinkaan :ashamed: Sitten kuulin oman huutoni ja itkuni keskeltä sanan "sektio" ja huokaisin helpotuksesta. Anestesialääkäri lupasi minulle pian helpotusta ja sitä rupesin sitten kärttämään heti paikalla tänne nyt!! Siinä minua rauhallisesti siirrettiin sängystä toiseen ja koko poppoo marssi ulos huoneesta ja minua vietiin leikkaussaliin.
Leikkaussalissa sitten taas sängynvaihtoa ja tuskaa. Kesken järjettömän kipeän supistuksen sai anestesialääkäri laitettua minulle spinaalin ja siitä ihanasta nopeasta helpotuksesta olisin ollut valmis vaikka mitä antamaan. Siihen loppuivat kivut ja kärsimys.
Lauantaina 19.1. klo 12.48 sitten syntyi ihana poika. Ja kaikki kärsimys oli sen arvoista.
1,5 tuntia piti heräämössä lepäillä ennen kuin pääsin osastolle ja perheeni ja vauvani luokse.
Se mikä minut yllätti, oli se, että leikkaava lääkäri tuli sitten maanantaina juttelemaan kanssani synnytyksestä (tai lähinnä sektiosta). Kertomaan siis mitä tapahtui. Se tuntui hyvältä. Sanoi siinä sitten, ettei hänen mielestään kyse ollut kuitenkaan virhetarjonnasta eikä lantion koosta. Hän oli katsellut paikkojani sisältä käsin leikkauksen aikana ja tuli tähän johtopäätökseen. Epäili sitten, että ehkä supistusten teho ei riittänyt. Ja se, että minulla voimat täysin lopussa olivat syynä sektiopäätökseen.
Samana päivänä tulivat yllätysvisiitille myös aamuvuoron kätilö + opiskelija. Vitsi. Kyllä pikkuisen hävetti, mutta onneksi ovat tottuneet kaikenlaiseen. Pitäisihän minunkin se jo tietää kun itse kätilöksi opiskelen
Nyt ainakin tiedän mitä on odotettavissa. Hekin halusivat keskustella synnytyksesta ja kertoilivat hieman kellonaikoja ja muitakin faktoja synnytyksenkulusta. Minullahan ei tietenkään ollut mitään hajua mihin aikaan mitäkin oli tapahtunut.
Sekä lääkärin että kätilöiden käynnit olivat minusta tarpeellisia ja tärkeitä. Niistä jäi todella hyvä mieli. Nyt kuuluu heräämisen ääniä, joten äidin velvollisuudet kutsuvat. Palailen taas paremmalla ajalla lukemaan ja kirjoittelemaan.
-Katia ja poika 1vk 5pv