Kahden lapsen äiti Hanna Angelvuo, 31, pelkäsi olla yksin – anoppi vietti kuukauden perheen luona ja kuunteli Hannan huoliajatuksia
Hanna oli tunnettu pirteänä ja positiivisena ihmisinä. Ei hän itsekään voinut uskoa, että unettomuus, imetys, esikoisen uhma ja lasten sairastelut kuormittaisivat yli äyräiden.
Hanna Angelvuo, 31, nukkui 160 senttimetriä leveässä sängyssään lokakuisena yönä. Normaalisti toisella puolella vetelisi sikeitä aviopuoliso Henrik. Nyt vieressä loikoili Hannan äiti, joka heräsi antamaan maitoa parkuvalle parikuiselle Ruthille.
Henrik sai nukkua olohuoneessa. Hänen vastuullaan oli havahtua hereille, jos kaksivuotiaalla Arvilla oli jokin hätänä.
Usein olikin, sillä lapset sairastivat kilpaa.
Niinpä myös anoppi riensi usein apuun. Hän saapui aamuisin samalla oven avauksella, kun Henrik lähti työpaikalle.
Anoppi auttoi aamutoimissa, ja vei Arvin päiväkotiin. Hän siivosi, pesi pyykkiä ja sylitteli Ruthia, jotta Hanna sai päivisinkin levätä ja toipua synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.
Hannan voimat alkoivat muutamien viikkojen kuluessa voimistua. Myös masennuslääke rupesi tehoamaan. Niinpä Hanna ja anoppi pystyivät tekemään pitkiä kävelylenkkejä Helsingin kantakaupungin laitamille.
– Sain puhua, puhua ja puhua kaikki huoliajatukseni ulos. Suurin pelkoni oli, että vauva saisi rs-viruksen ja joutuisi taas sairaalaan. Mitä sitten kävisi imetykselle, joka olisi jo valmiiksi haastavaa?
Anoppi vakuutti, että hän olisi apuna ja kaikesta selvittäisiin – myös rs-viruksesta, jos se osuisi kohdalle.
– Kun Ruth lopulta sairasti taudin, niin sekin vaihe selätettiin yhdessä hienosti. Anoppi osasi kauniilla tavalla rauhoittaa mieleni ja tunteeni.
Lasten sairastelu oli rankkaan, mutta perhe oli Hannan ja Henrikin tukena.
Hannan ei tarvinnut olla yksin, sillä yksin jääminenkin tuntui pelottavalta. Voimakkaan ahdistuksen vallassa pienetkin asiat saattoivat tuntua aivan ylivoimaisilta.
Masennus sai Hannan epäilemään omaa vanhemmuuttaan, vaikka takana olikin jo karttunut kokemus Arvi-esikoisen vauva-ajasta.
– Vauvan itku tuntui aivan kauhealta, ja se sai minussa aikaan suuria ahdistuksen tunteita. Tuntui, että en osannut olla hyvä äiti. Ensimmäisinä viikkoina Henrik hoiti Ruthin illat, sillä en kestänyt pitkää itkumaratonia.
”Positiivisuuteni kääntyikin itseäni vastaan”
Ruth oli hyväksynyt pulloruokinnan, joten Hanna sai kuukauden mittaan levätä useana yönä, kun Henrik otti enemmän vastuuta yösyötöistä.
Olo alkoi kohentua.
Mutta miten Hanna suistui niin syvälle uupumukseen?
Masennuksen toteaminen ei ollut yksinkertaista. Hanna oli tunnettu pirteänä ja positiivisena ihmisinä. Ei hän itsekään voinut uskoa, että unettomuus, imetys, esikoisen uhma ja lasten sairastelut kuormittaisivat yli äyräiden.
Myös raskausaika oli ollut verottava: Pahoinvointi oli voimakasta, mutta tiputukseen hän ei kuitenkaan joutunut, kuten esikoisen odotusaikana. Matala ferritiinitaso ja unettomuus kuitenkin vaivasit Hannaa.
Kaikki kuormitus yhdessä muuttuvien hormoniheilahteluiden kanssa sai Hannan olon sekaisin.
– Mieheni luotti sanoihini, kun totesin jaksavani. Romahtamiseni tuli meille molemmille yllätyksenä. Positiivisuuteni kääntyikin siinä tilanteessa itseäni vastaan.
Näytä tämä julkaisu Instagramissa
Hanna ei ikinä uskonut olevansa sellainen ihminen, joka suorittaa äitiyttä.
– Mutta kahden lapsen äitinä taisin silti kokea suorituspaineita. Yhden olen jo kasvattanut taaperoksi, niin kyllä pystyn nytkin.
Lopulta Hannan Naistenklinikalla työskentelevä lääkäriystävä totesi Hannalle, että nyt kyse on synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.
Sen jälkeen Hanna suuntasi terveyskeskukseen.
– Muistan, millaisella lämmöllä siellä oleva lääkäri otti minut vastaan. Hän katsoi empaattisesti silmiini ja vakuutti, että masentuminen ei ole minun syytäni.
Se oli merkittävä hetki. Hanna sai masennuslääkkeet, jotka alkoivat kahden viikon kuluttua tasaamaan oloa. Hanna oli yhtä mieltä lääkityksestä: tilanteessa ei olisi auttanut enää ylimääräinen vauvanhoitaja tai kolmen kuukauden päästä tarjottava keskusteluapu.
– Äidit tuntevat ikävä kyllä edelleen häpeää masentumisesta ja lääkkeistä. Ei kuitenkaan ole syytä syyttää itseään.
”Huomasin, että aloin voida paremmin, kun halusin olla yksin lasten kanssa”
Kaikille anopin tai oman äidin läheisyys ei välttämättä olisi helppoa.
Hanna kuvailee kuitenkin aina olleensa sosiaalinen ja kaivanneensa paljon läheisyyttä.
Ilman suvun naisten apua olo ei olisi kohentunut niin nopeasti, Hanna uskoo. Ja ovathan isoäidit olleet iät ja ajat ratkaisevia apukäsiä silloin, kun perheeseen on syntynyt vauva.
– Kun äitini ja anoppini olivat apunani, koin suurta helpotusta.
Toipumisen Hanna huomasi siitä, että yksinoleminen ei enää ollut kauhistus.
Näytä tämä julkaisu Instagramissa
Eräänä marraskuisena aamuna Hanna syötti, puki ja vei molemmat lapset ulos talvivarusteissaan, kun Henrik vielä nukkui yösyöttövuoron jäljiltä.
Henrik havahtui, kun Hanna ja lapset olivat ulkona.
– Hän soitti ja ihmetteli, että olenko oikeasti saanut yksin molemmat lapset hoidettua ulos. Mietin itsekin, että miten ihmeessä tein sen.
Sitten koitti iltapäivä, jolloin Hanna onnistui käymään hakemassa Arvin yksin päiväkodista.
Ajatuskin siitä oli aiemmin tuntunut Hannasta todella vaikealta. Ruth oli jätettävä hakemisen ajaksi päiväkodin pihaan vaunuihin.
– Oli voimaannuttavaa huomata, että selvisin siitä, vaikka itkuhälyttimestä kuuluikin välillä Ruthin itkua. Jännityksestä huolimatta kaikki meni kuitenkin hyvin.
Hanna alkoi taas luottaa itseensä.
– Huomasin, että aloin voida paremmin, kun halusin olla yksin lasten kanssa.
Pahin masennusaika jätti jäljet parisuhteeseen
Hanna ja Henrik ovat tottuneet puhumaan asioista, ja se on ollut heidän vahvuutensa.
Väsymys ja uupumus ovat kuitenkin vaikuttaneet molempiin – silloin asioiden sanoittaminen ja vastaanottaminen on ollut tavallista vaikeampaa.
– Olemme riidelleet tarpeettoman paljon ja kohtuuttoman usein. Kun riitely lisääntyy, on myös vaikeampaa olla tukena ja suhtautua toiseen empaattisesti. Haluamme kuitenkin pysyä yhdessä. Luotamme vahvasti siihen, että parisuhteemme kestää tämän rankankin vaiheen.
Hannan ja Henrikin parisuhde on vaatinut huolenpitoa vaikeimman masennusajan jäljiltä.
– Henrik ei voinut oikeastaan kertoa minulle omista huolistaan tai purkaa huonoja fiiliksiä, sillä olisin ahdistunut siitäkin ja alkanut ajatella, että nyt hänkin masentuu.
Näytä tämä julkaisu Instagramissa
Hanna pohtii olevansa nopea ihminen, kun taas Henrik tarvitsee enemmän aikaa asioiden sulatteluun.
– Henrik on meistä se tunneälykkäämpi.
Erilaisuus aiheuttaa vääntöä varsinkin, kun esikoinen kokeilee oman tahtonsa rajoja tai lapset muuten huutavat.
– Saatan myös ohimennen neuvoa Henrikiä. Se on hänestä ärsyttävää, vaikka en tarkoita sillä mitään pahaa ja luotan häneen täysin.
Hannalla on kuitenkin kaiken keskellä voimauttava mielikuva, jota hän vaalii.
– Kuuden vuoden kuluttua juhlimme 10-vuotis hääpäiväämme Caprilla ja nauramme vielä näille kaikille koettelemuksille. Toteamme yhdessä, että onpa meillä ihanat lapset.
Ja hän lisää:
– Rakkaus ei katoa, vaikka olosuhteet olisivat rankat.
Jaa oma kokemuksesi