Elämäni kauhein päivä teki minusta äidin, joka ei pienestä hätkähdä

Lasten kanssa sattuu ja tapahtuu, sen olen oppinut tässä 1 vuoden ja 7 kuukautta kestäneen äitiyden aikana. Oma äitini kasvatti meidät lapset ”pumpulissa” ja varjeli tapaturmilta. Itse olen pyrkinyt ottamaan asenteen, että tekevälle sattuu ja kaikkia kolhuja ei voi estää.

Ensimmäisen säikähdyksen koin esikoisen ollessa 6 kuukauden ikäinen, kun hän tipahti sängystä. Tunsin huonoa omatuntoa ja itkin pitkään asiaa, vaikka siinä ei edes käynyt mitään pientä huulen turvotusta lukuunottamatta. Oli niin huono äiti fiilis.

Elämäni kauhein päivä

Elämäni kauhein päivä oli, kun näin pienen 9 kuukauden ikäisen esikoiseni kouristelevan ensimmäistä kertaa sylissäni. Sinä päivänä hänellä puhkesi epilepsia ja sen jälkeen olen ollut useasti antamassa hänelle ensiapua kouristuksiin. Vauvan kouristelu tuntuu kestävän ikuisuuden, vaikka oikeasti se kestää vain joitan minuutteja. Ambulanssia odotellessa kuluivat elämäni pisimmät minuutit.

Lapsen kouristuksiin ei koskaan totu, mutta ne ovat ”karaisseet” minua paljon. Pienet kolhut ja sohvalta putoamiset eivät enää tunnu niin pahalle, enkä syytä itseäni huonosta vanhemmuudesta. Olen hiton hyvä äiti, mulla on utelias ja aktiivinen taapero joka on selättänyt epilepsian lähes kokonaan. Saan olla ylpeä hänestä ja siitä miten ollaan yhdessä perheenä selvitty kaikista verikokeista, tutkimuksista, nukutuksista ja lääkkeiden vaihdoista.

Lue lisää: Miten 1-vuotiaan epilepsia on muuttanut meidän arkea?

Taaperon saadessa ensimmäiset tikit otsaansa muutama viikko sitten tapahtuneessa vahingossa osasin toimia todella rauhallisesti ja järkevästi suuresta verimäärästä ja korvia hyytävästä huudosta huolimatta. Jos taapero ei olisi koskaan sairastunut epilepsiaan olisi mun sykkeet tässä tilanteessa nouuseet pilviin ja olisin mennyt paniikkiin. Pelästyin tapahtunutta toki nytkin, mutta mulla oli heti sellainen olo, että pahempaakin on nähty. Taapero on tajuissaan ja seisoo omin jaloin, ei ole käynyt pahasti.

Ajattelin aina, että minusta tulisi ylihysteerinen ja ylisuojeleva äiti. Ehkä minusta olisi tullutkin, mutta esikoinen on opettanut minulle paljon. Hän on opettanut paineensietokykyä, ensiaputaitoja ja kykyä hallita omia hermoja vaikeallakin hetkellä.

Lue lisää: Ei päivääkään, ettei taapero olisi kolhuilla

Entäs toinen lapsi?

Me odotetaan innolla pikkuveljen saapumista taloon ja meno varmasti senkus villiintyy kahden pojan taloudessa. Minua jännittää kovasti, että periytyykö epilepsia myös pikkuveljelle. Joudummeko taas siihen samaan pyöritykseen, missä olimme lähes vuosi sitten keväällä?

Pelottaa jo pelkkä ajatus vauvan jättämisestä hoitoon esimerkiksi isovanhemmille siltä varalta, että hänen sairaus puhkeaisi minun ollessa muualla. En epäile hetkeäkään, etteivätkö he pärjäisi. Haluan vain olla itse paikalla, jos pahin tapahtuu. Olen aina ollut se, joka haluaa pitää kaikki narut käsissään etenkin ”kriisi-tilanteissa”.

Vanhemmuuden mukana tullut vastuu ja stressi ei varmasti koskaan poistu kokonaan. Lasta haluaa suojella kaikelta ja olla aina ensimmäisenä halaamassa kivun ja säikähdyksen pois. Mies yrittää aina muistutella mua siitä, että myös hän osaa lohduttaa itkevää lasta. Minun ei tarvitse juosta kesken suihkussa käynnin alasti olohuoneeseen pienestä itkusta, isikin osaa hoitaa tilanteet.

Sinua voisi kiinnostaa myös

3,5 vuotta yhdessä ja kaksi lasta, miten parisuhde jaksaa?

Tutista eroon kerta rysäyksellä, tervetuloa hyvät yöunet

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä