metsänpeitto
Ei kai se nyt sitä tarkoitakaan, että sitä toisten pitäisi olla aina varpaillaan?No, mä en sua tunne, mutta tuskin uskaltaisin halata, sähän veddät turpiin, jos sanoo jotain väärin.
Siis anteeksi, en halua olla ilkeä, mutta Se, että on käynyt onneton ja kamala asia elämässä, ei saisi muuttaa ihmistä semmoiseksi, että toisten pitää olla koko ajan varpaillaan. Se on eri asia, jos joku vartavasten haluaa sanoa pahasti.
Mun mielestäni on ihan normaali reaktio ihmiseltä, että juuri siinä kun se suru on, juuri kun se kamala asia on tapahtunut, toisten sammakot tuntuu pahalta. Ja mä koen myös niin, että ei ole multa pois olla sitä hetkeä varpaillaan.
Nämä tällaiset tavan vuoksi sanotut asiat tai filosofoinnit asian merkityksellisyydestä tai tarkoituksellisuudesta kuuluu siihen paranemisprosessiin, ei siihen hetkeen kun se kriisi on juuri tapahtunut. Jos toinen on kovin järkyttynyt, ei voi olettaa että hän suhtautuu asiaan yhtä tyynesti kuin (empaattinenkin) ulkopuolinen. Ja ne voi tuntua oikeasti toisesta, jolla se suru on siinä ja nyt, siltä että sitä surua yritetään vähätellä (vaikka sitä ei ehkä sellaisena tarkoitetakaan).
Minä sain toisessa raskaudessani keskenmenon, raskausviikkoja oli jo niin paljon että olin toisella kolmanneksella. Sikiö tutkittiin, siinä ei ollut vikaa mutta istukka oli irronnut. Mä kuulin ne kaikki kliseet, sen että tällä oli tarkoituksensa, että olen nuori vielä, että sikiö oli viallinen, että uutta vaan putkeen. Kyllä mä ne tähän mennessä olen unohtanut, että mitä kukakin tuli töksäyttäneeksi, vaikka ne silloin tuntui pahalta.
Toisaalta, vaikka olen unohtanut ne kömpelyydet, niin todellakaan en unohda niitä tekoja ja sanoja, jotka silloin tuntuivat lohtua antavilta.