moikka!
olen äiti vm. -90 ja mulla on 7kk:n ikänen poika nimeltä Daniel. halusin vähä kommentoida teiän juttuja ja kertoa omia kokemuksia. tää koko raskausjuttu ja parisuhdetilanne on tosi sekava mut koitan selittää mahd selkeästi. olin ollut ensimmäisen rakkauteni kanssa melkein 2 vuotta. erosimme, koska petin häntä ja sen jälkeen tulin raskaaksi. tapailimme tämän exäni kanssa edelleen erosta huolimatta muttemme halunneet palata yhteen. stressiä aiheutti se, kenen lapsi tulee olemaan. koko raskaus oli yhtä helvettiä kun exäni hyväksikäytti mua tosi törkeesti, soitti aina jos halus pesää, rahaa, ruokaa tai mitä vaa. aina mä suostuin koska miellytin sitä ettei hän katoaisi elämästäni pois. yritin väkisin pitää hänestä kiinni ja tää exä sit mun seläntakana pani kaikkia mun kavereita, ryyppäs melkein joka pv ja vei multa kaikki rahat, itsetunnon ja kaiken. se haukku mua ja lasta (ollessa vielä mahassa) kaikille meiän yhteisille kavereille.
synnytin heinäkuussa 5.7.09 sektiolla, vauva oli kasvotarjonnassa. ajattelin kokoajan ettei exä tule kattomaan vauvaa sairaalaan, koska se ei ollut näyttäny mtn kiinnostusta raskauteeni ikinä. hän sitten tulikin äitinsä kanssa ja tuijotti ihan hiljaa vauvaa koko vierailun ajan. mä ite jo tiesin heti kun näin vauvan et exäni lapsi se on. emme ole vieläkään tehneet testejä mut lastenvalvojalla exä myönsi isyytensä, koska isyydestä ei oo oikeesti epäilystäkään. kaksoisolennot ovat melkeinpä! tapailemme exäni kanssa yhä edelleen ja olemme harkinneet yhteen palaamista sitten kun hän pääsee intistä pois. hän on muuttunut täysin danielin syntymän jälkeen. hän ajattelee poikaansa aina ennen itseään ja haluaa olla hänen kanssaan niin paljon kuin mahd. poika on hänelle erittäin tärkeä ja viettääkin kaikki intin lomat meidän kanssa. ollaan kaikki sotkut selvitetty exän kanssa ja meidän välit on tosi hyvät nyt.
vauvan kanssa oon siis enimmäkseen yksin. oon lastenvalvojan kirjoilla siis yksinhuoltaja. asun vielä vanhempien luona, onneks! mä olisin joutunu jo hullujenhuoneelle jos asuisin itekseni vauvan kanssa. aluks daniel oli helppo, nukku paljon ja söi ja harvoin itki. mut sit 3kk iässä oppi liikkumaan, ni siit saakka on ollu vaikeampi tapaus. yöt on hankalia kun toinen ei saa nukutuksi ja eka hammaski tuli viikko sitten. mä oon muutamat illat itkeny et ei helvetti mä en jaksa enää. mä oonki sitä mieltä et nuorena on ehkä helpompi olla äiti kun oma nuoruus ym on viel tuoreessa muistissa ja näin mut jos saisin nyt päättää ni olisin kyllä lykänny tätä lapsentekoa muutamalla vuodella. mulla on kaikki jotenki niin kesken. ei oo sitä miestä joka rakastais mua ja olis meidän molempien kanssa ja asuttas yhessä kaikki. no keväällä kirjotin valkolakin itelleni et sen enempää koulutusta ei oo. taloudellinen tilanne on hallinnassa koko ajan ku ei asumisesta tai ruuasta tarvi maksaa ku asun kotona.
baariin oon päässy ja ollaa tehty äitini kans sopimus et 1x kuussa saan mennä ja hän hoitaa. homma on toiminu hyvin meillä. must on kurjaa et kaikki tää ekan lapsen aikana tapahtunu on näinki ikävää ja mul on enemmän neg. fiiliksii raskaudestani ja vauva-ajasta ku pos. haluisin kovasti danille pikkusiskoa mut en usko et kykenen siihe. en uskalla koska tääki on jotai niin hirveetä välillä.
mä silti rakastan tota lasta ylikaiken ja se on mulle kaikkein tärkein. daniel osaa ryömiä, kontata, mennä istumaan, istuu tuetta, nousee seisomaan tukea vasten, kävelee tukea vasten/käsistä pitäen kiinni, kiipeillä... miettikää se on vasta 7kk
no mut tässä oli tää mun tarinani, kiva jos joku jakso lukee tän romaanin