Radiosta kuultua: lapsettomat ovat onnellisimpia

[QUOTE="vieras";23101203]Minun elämäni lapsettomana ei ehkä ollut sen parempaa tai huonompaa kuin nyt lapsellisena. Se oli vain erilaista. En ole koskaan uskonut, että ulkoiset asiat vaikuttavat ratkaisevasti onnellisuuteen. Tietenkin perustarpeidentyydytys pitää olla kunnossa. Nykyihmisille vain elämän peruskysymys ei enää tunnu olevan "kuka minä olen?" vaan "onksmullakivaa?".[/QUOTE]

Aika samaa mieltä tämän vieraan kanssa. Onnellinen olen ollut aina, onnen lähteet ovat vain muuttuneet. Luulen kuitenkin että henkilökohtaisesti tuntisin jotain jääneen uupuneen, jos minulla ei olisi tässä iässä lapsia. Sitten vanhempana olen luultavasti onnellinen kun lapset ovat muualla jä käyvät välillä ehkä lastensa kanssa. Onnellisuus on aika lailla asenne kysymys.

 

Mikset sinä kerro kuinka kivaa sulla on ilman lapsia? Onko se mielestäsi joku ANSIO että sinä et kerro? Hullua olla kertomatta kivoista asioista elämässään!!

Mistä sinä tiedät että esimerkiksi minä en elä nyt sellaista elämää kuin mitä halusinkin elää? Eikä elämä lapsettomanakaan aina yhtä juhlaa ollut, ei edes silloin kun vielä uskoin varmasti että en halua koskaan lapsia.

Koskaan en ole katunut lasten hankkimista, never. Enkä koirienkaan Molemmista on hirveästi vaivaa mutta kyllä sitä haudassa sitten ehtii toimettomana maata ihan tarpeeksi

Koska mun mielestä se on toisen vähättelyä. Jos minä sanon että nautin lapsettomasta elämästäni ja sun vastaus on että lasten kanssa on kivaa, silloin vähättelet mun sanomaani ja käännät keskustelun itseesi. En puhunut muusta keskustelusta, vaan siitä miten vastataan toisen kertoessa elämänsä kivoista asioista. Toisen kertoessa elämänsä kivoista asioista puhutaan niistä asioista, eikä lähdetä kilpailemaan että kummalla nyt onkaan kivempaa. En minä tiedäkään millaista elämää sinä elät, en vastannut sinulle enkä kommentoinut sinua millään tavalla. Kenenkään elämä ei ole aina yhtä juhlaa. Minä en ole koskaan katunut sitä että en ole hankkinut lapsia, en silti makaa toimettomana.

 

Etkö? Useat velat alkavat, ainakin nettikeskusteluissa. Että ette te ole tässä elämäntavan tuputtamisessa yhtään sen puhtoisempia kuin äitiyden valinneetkaan.

Yllätys yllätys kaikki velat eivät ole samanlaisia. Yhtä lailla kaikki äidit eivät ole samanlaisia. Mun läheiset ystävät eivät ole koskaan tuputtaneet mulle äitiyttä. En tuputa muitakaan omia valintojani. En lue hirveästi yleisiä nettikeskusteluja, mutta en ole huomannut missään että joku vela olisi tuputtanut omaa valintaansa muille. Se ei tietenkään tarkoita ettei sellaisia keskusteluja olisi. Monta olen nähnyt missä velaus tyrmätään, vastaavasti moni äiti on vastannut että se on oma valinta eikä kuulu muille hankkiiko joku lapsia vai ei. Eihän sellaisesta voi keskustella että miten joku valinta olisi TOISELLE paras, etenkään kukaan nettikeskustelija ei voi tietää niin paljoa toisen elämästä. Jokainen voi kertoa mikä on itselle paras vaihtoehto, ja on aivan käsittämätöntä miten sellaista lähdetään kumoamaan!

 

Yllätys yllätys kaikki velat eivät ole samanlaisia. Yhtä lailla kaikki äidit eivät ole samanlaisia. Mun läheiset ystävät eivät ole koskaan tuputtaneet mulle äitiyttä. En tuputa muitakaan omia valintojani. En lue hirveästi yleisiä nettikeskusteluja, mutta en ole huomannut missään että joku vela olisi tuputtanut omaa valintaansa muille. Se ei tietenkään tarkoita ettei sellaisia keskusteluja olisi. Monta olen nähnyt missä velaus tyrmätään, vastaavasti moni äiti on vastannut että se on oma valinta eikä kuulu muille hankkiiko joku lapsia vai ei. Eihän sellaisesta voi keskustella että miten joku valinta olisi TOISELLE paras, etenkään kukaan nettikeskustelija ei voi tietää niin paljoa toisen elämästä. Jokainen voi kertoa mikä on itselle paras vaihtoehto, ja on aivan käsittämätöntä miten sellaista lähdetään kumoamaan!

Ehkä lapsen tehneet on siksi sellaisia, kun ne tietää, mistä ihanasta lapsettomat jää paitsi. Pohjimmainen syy toiminnalle on siis ihan hyvä, mutta näyttäytyy ikävänä.

 

Minä olin sinkkuna onnellinen ja elämääni tyytyväinen. Sitten tapasin mieheni ja olin eri tavalla onnellinen, mutta jälkikäteen ajateltuna onnellisempi kuin sinkkuna. Sitten saimme lapsen ja onnellisuus on taas erilaista ja näin jälkikäteen ajateltuna olen nyt kaikkein onnellisimmillani. Mutta jos siis olisinkin jäänyt sinkuksi tai lapsettomaksi, niin olisin ollut onnellinen. En yhtä onnellinen kuin nyt, mutta sitähän en olisi tiennyt! Mielestäni lapselliset, siis sellaiset, jotka ovat saaneet lapset esim. 35v-40v, voivat ottaa parhaiten kantaa siihen, millaista on olla esim. lapseton ja lapsellinen. Lapsettomat eivät mielestäni oikeastaan voi ottaa kantaa siihen, ovatko lapsettomina onnellisempia kuin lapsellisina, sillä eiväthän he sitä voi tietää. He voivat vain kuvitella esim. sukulaisten ja ystävien perheitä seurattuaan, mutta se vaan on niin erilaista, kun on oma lapsi. Ja siis toistan, lapseton voi tietenkin olla onnellinen.

 

Minä olin sinkkuna onnellinen ja elämääni tyytyväinen. Sitten tapasin mieheni ja olin eri tavalla onnellinen, mutta jälkikäteen ajateltuna onnellisempi kuin sinkkuna. Sitten saimme lapsen ja onnellisuus on taas erilaista ja näin jälkikäteen ajateltuna olen nyt kaikkein onnellisimmillani. Mutta jos siis olisinkin jäänyt sinkuksi tai lapsettomaksi, niin olisin ollut onnellinen. En yhtä onnellinen kuin nyt, mutta sitähän en olisi tiennyt! Mielestäni lapselliset, siis sellaiset, jotka ovat saaneet lapset esim. 35v-40v, voivat ottaa parhaiten kantaa siihen, millaista on olla esim. lapseton ja lapsellinen. Lapsettomat eivät mielestäni oikeastaan voi ottaa kantaa siihen, ovatko lapsettomina onnellisempia kuin lapsellisina, sillä eiväthän he sitä voi tietää. He voivat vain kuvitella esim. sukulaisten ja ystävien perheitä seurattuaan, mutta se vaan on niin erilaista, kun on oma lapsi. Ja siis toistan, lapseton voi tietenkin olla onnellinen.

peesi

 

Mä olen kyllä paljon onnellisempi äitinä. Mutta mä oonkin aina halunnut lapsia ja ehdin kuumeilla jo monta vuotta ennen yritystä. Mun elämä oli tylsää ennen lasta, lapsi on antanut elämälle sisältöä.

Tässä hyvä esimerkki siitä, kuinka asiat voi imaista ilman että sivulauseessa samaan aikaan kyseenalaistaa vapaaehtoisesti lapsettoman valinnan vääräksi (= kyllä minäkin ennen lapsia kuvittelin blaa blaa blaa). Kiitos ja kaikkea hyvää perheellesi!

Eli sinulle kelpaa esimerkit, joissa ihmiset on alunperinkin halunnut lapsia, mutta ei ne, jotka ovat olleet alunperin tyytyväisiä lapsettomuuteen ja ovat myöhemmin muuttaneet mieltään?

Oli asia mikä tahansa, niin mielestäni ei ole automaattisesti alentuvaa jos sanoo "minäkin ajattelin noin, mutta sitten..." Tässä vain kerrotaan omasta elämästä ja sen sijaan, että selitettäisiin se kaikki sama, minkä aloittaja sanoi, sanotaankin vain että "minä myös". Turhanpäiväistä herkkänahkaisuutta ottaa kaikki heti vähättelynä, jos viestissä ei tuon kummempaa ole. Jos siellä nyt sitten painotettaisiin "kuinka nyt tiedän paremmin" tai jopa suoraan sanotaan "kyllä se sinunkin mielesi vielä muuttuu" niin on aihetta ottaa nokkiinsa.

Ymmärrän kyllä, että siitä normista poikkeava joutuu varmasti selittelemään valintojaan ihmisille turhan useasti, mutta kannattaisi silti yrittää olla ottamatta jo valmiiksi puolustusasemia. Minä en vaivaa lapsettomia ystäviäni ja tuttujani, vaikka hieman omasta näkökulmastani heidän lapsettomuuttaan ihmettelenkin. Heidän elämänsä on heidän oma asiansa, ja jos he haluavat puhua valinnoistaan niin puhuvat, ei minulla ole tarvetta udella ja ihmetellä ääneen. Ja ihmettelisin kyllä, jos he ottaisivat nokkiinsa jos jossain keskustelussa kävisi ilmi, että olen ennen ollut samaa mieltä ja myöhemmin muuttanut kantaani.

 

[QUOTE="snk";23103461]Ehkä lapsen tehneet on siksi sellaisia, kun ne tietää, mistä ihanasta lapsettomat jää paitsi. Pohjimmainen syy toiminnalle on siis ihan hyvä, mutta näyttäytyy ikävänä.[/QUOTE]

Mutta kun ei sitä voi tietää mistä se toinen jää paitsi. Sen tietää vain mistä itse olisi jäänyt paitsi. Tuossa on sitä hyvinkin tyypillistä ajattelua että mikä sopii mulle, sopii automaattisesti kaikille muillekin. Vapaaehtoisesti lapseton ei jää paitsi mistään mitä haluaisi, siinä on se ero.
Totta on, että enhän minä voi tietää olisinko onnellinen lapsen kanssa, mutta tuo ei ole asia mitä voi kokeilla! Lähtökohdat ovat aika huonot kun mulla on niin suuri oman tilan ja ajan tarve, enkä siedä kiljumista, jankkaamista tai valvomista, eikä mulla ole pätkääkään kärsivällisyyttä.

 

ve-la ei taida olla vielä aivan vakuuttanut itseään omasta valinnastaan, koska ei siedä kommentteja, joissa kerrotaan, että "minäkin olen ajatellut noin, mutta..."

Olen jo monta kertaa toistanut ja toistan edelleen, että onneksi tämä asia on asia, jonka jokainen voi ja saa ja täytyy itse päättää, tehdäkö lapsia vaiko eikö. En halua ketään syyllistää tai tuomita valinnoistaan. Sitä paitsi kaikki ei mene aina niin kuin toivoisi ja silloin on tärkeää, että on itse tehnyt valintansa eikä vaikkapa kenenkään painostamana (esim. täysiaikainen lapsi kuolee kohtuun, lapsi syntyy ennenaikaisesti ja kuolee tai vammautuu vakavasti).

 

kikikii, mitä kommenttia en ole sietänyt ja miten olen sen ilmaissut? Ei mun itseäni tarvitse itseäni mistään vakuuttaa, jos haluaisin tehdä lapsia niin sitten varmasti niitä tekisin. Aika yksinkertaista.
Sellaisia kommentteja en siedä missä väitetään että minun valintani ei olisi minulle paras, perustellen sitä omalla kokemuksella.

 

Kummallisia kommentteja joillakin. Ihan kuin joku ei voisi olla ihan yhtä varma lapsettomuudestaan kuin te olette niistä lapsista.
Mä en oo lainkaan varma.

Mä olen monesti yrittänyt tällä palstalla kysellä, kuinka pidätte sen järjettömän huolen ja vastuun aisoissa, kun täälläkin saa lukea ainoastaan murehtimista, sairauksia, huolia, kiusaamista, ongelmia, parisuhteen näivettymistä, rahavaikeuksia jne. Koska todellakaan ne ihanat idylliset mielikuvat eivät taida vastata todellisuutta. Harva vastaa koskaan, ehkäpä kysymys on teistä typerä. Mua ajatus ikuisesta pelosta ja huolesta ahdistaa.
Kuinka moni äiti muka myöntäisi, ettei lasten teko ehkä ollutkaan vain ihanaa? Mä todella kamppailen tän asian kanssa, ympärillä ei ole yhtä ainutta lapsiperhettä, joilla menisi oikeasti hyvin ja elämä olisi onnellista. Omat vanhempani kantavat huolta edelleen meistä lapsista. Joskus kaipaisin sellaisia idyllisiä hetkiä lapsista, mutta hiukan pelkään että ne on vaan mielikuvia, jotka ei vastaa lainkaan todellisuutta (ainakaan kun ympärilleen katsoo).

Kertokaa mulle siis lapselliset, mitkä asiat lapsissa tekee teistä onnellisia? Pienet kädet ympärillä, sekö riittää, vaikka muu elämä on kivireen vetämistä? Vai mitkä ne asiat on, miten päädyitte hankkimaan lapsia?
Täysin ilman taka-ajatuksia, toistaiseksi lapsettomana, tällä hetkellä hyvää elämää elävänä kysyn.

 

Koska mun mielestä se on toisen vähättelyä. Jos minä sanon että nautin lapsettomasta elämästäni ja sun vastaus on että lasten kanssa on kivaa, silloin vähättelet mun sanomaani ja käännät keskustelun itseesi. En puhunut muusta keskustelusta, vaan siitä miten vastataan toisen kertoessa elämänsä kivoista asioista. Toisen kertoessa elämänsä kivoista asioista puhutaan niistä asioista, eikä lähdetä kilpailemaan että kummalla nyt onkaan kivempaa. En minä tiedäkään millaista elämää sinä elät, en vastannut sinulle enkä kommentoinut sinua millään tavalla. Kenenkään elämä ei ole aina yhtä juhlaa. Minä en ole koskaan katunut sitä että en ole hankkinut lapsia, en silti makaa toimettomana.

Jos mä sanon että lasten kanssa on kivaa ja sä sanot että ilman lapsia on kivaa niin kumpikaan ei vähättele toistaan. Molemmat vain kerromme, että kivaa on.

Eikä se että molemmilla on mielestään kivaa elämässä, ole automaattisesti mikään kilpailukaan.

Kieroutunut ajattelumalli, että jos mulla on kivaa niin sulla ei vois olla ja jos molemmilla on kivaa niin siinä on välittömästi polkaistu kisa pystyyn!!

 

kikikii, mitä kommenttia en ole sietänyt ja miten olen sen ilmaissut? Ei mun itseäni tarvitse itseäni mistään vakuuttaa, jos haluaisin tehdä lapsia niin sitten varmasti niitä tekisin. Aika yksinkertaista.
Sellaisia kommentteja en siedä missä väitetään että minun valintani ei olisi minulle paras, perustellen sitä omalla kokemuksella.

Anteeksi, sotkin sinut "vapaaehtoiseen lapsettomaan".

 

Kummallisia kommentteja joillakin. Ihan kuin joku ei voisi olla ihan yhtä varma lapsettomuudestaan kuin te olette niistä lapsista.
Mä en oo lainkaan varma.

Mä olen monesti yrittänyt tällä palstalla kysellä, kuinka pidätte sen järjettömän huolen ja vastuun aisoissa, kun täälläkin saa lukea ainoastaan murehtimista, sairauksia, huolia, kiusaamista, ongelmia, parisuhteen näivettymistä, rahavaikeuksia jne. Koska todellakaan ne ihanat idylliset mielikuvat eivät taida vastata todellisuutta. Harva vastaa koskaan, ehkäpä kysymys on teistä typerä. Mua ajatus ikuisesta pelosta ja huolesta ahdistaa.
Kuinka moni äiti muka myöntäisi, ettei lasten teko ehkä ollutkaan vain ihanaa? Mä todella kamppailen tän asian kanssa, ympärillä ei ole yhtä ainutta lapsiperhettä, joilla menisi oikeasti hyvin ja elämä olisi onnellista. Omat vanhempani kantavat huolta edelleen meistä lapsista. Joskus kaipaisin sellaisia idyllisiä hetkiä lapsista, mutta hiukan pelkään että ne on vaan mielikuvia, jotka ei vastaa lainkaan todellisuutta (ainakaan kun ympärilleen katsoo).

Kertokaa mulle siis lapselliset, mitkä asiat lapsissa tekee teistä onnellisia? Pienet kädet ympärillä, sekö riittää, vaikka muu elämä on kivireen vetämistä? Vai mitkä ne asiat on, miten päädyitte hankkimaan lapsia?
Täysin ilman taka-ajatuksia, toistaiseksi lapsettomana, tällä hetkellä hyvää elämää elävänä kysyn.

Varmasti voi olla yhtä varma, mutta tällä palstalla on nyt ollut toisenlaisiakin esimerkkejä eli sellaisia lapsettomia, jotka asettuvat puolustamaan omia valintojaan, vaikka kukaan ei olisi edes kyseenalaistanut heidän valintojaan.

Kun tein positiivisen raskaustestin, olin ensin muutaman päivän aivan shokin partaalla, vaikka tulos oli toivottu. Koin, että elämäni on nyt eletty ja maailmani on loppu. Saman tien kuitenkin alkoi myös äidiksi kasvaminen, johon yhdistän suunnattoman rakkauden. Lapsesta tuli heti uskomattoman rakas. Oli aivan ihanaa nähdä hänet ensimmäisen kerran ultrassa, hänen pikkupotkunsa ja pienet nyrkkinsä - minun oma rakas lapseni. Väitän, että sellaista rakkautta, jota ihminen tuntee omaa lastaan kohtaan ei voi missään muualla elämässä kokea - niin puhdasta ja ehdotonta. Ilman omia lapsia ihminen jää paitsi suurimmasta rakkaudesta, jota maan päällä voimme kokea (tämä on nyt minun mielipidettäni kaikki, että ei kannata kenenkään kimpaantua, en väitä, että tämä on jokin absoluuttinen totuus).

Se suunnaton rakkaus hautaa alleen kaikki ne huolet ja murheet, joita lapset tuovat tullessaan.

Kun ihminen menettää oman lapsensa, hän saa hyvin voimakkaita fyysisiä kipuja ja oireita. Side vanhemman ja lapsen välillä on niin vahva, että lapsen menehtyessä vanhemmat reagoivat siihen joka solullaan, side on paitsi henkinen myös fyysinen, biologinen (aiheesta voi lukea kriisipsykologi Soili Poijulan teoksista, googlettamallakin saattaa löytyä). Muidenkin rakkaiden menettäminen voi aiheuttaa samankaltaisin reaktioita, mutta lapsen menetyksessä ne ovat voimakkaimpia. Siksi, koska rakkaus on voimakkainta. Se hautaa alleen kaiken muun.

Voiko ihminen elämässään ihanampaa saada kuin suurta rakkautta lapsiensa kautta.

 

Minun elämäni ennen lasta oli todella hyvää ja onnellista. Mietin kauan ja harkiten haluanko edes lasta ja kenen kanssa. Monta hyvää, mutta ei tarpeeksi hyviä lasteni isäksi, miestä jäi matkan varrelle. Sitten tapasin nykyisen aviomieheni, joka täytti "kriteerini" ja päätimme hankkia lapsen. Olen edelleen todella onnellinen ja elämäni on hyvää. EN IKINÄ TEKISI LASTA VAIN SIKSI, ETTÄ ELÄMÄSTÄNI PUUTTUU JOTAIN, OLISIN ONNETON TAI TUNTISIN TYHJYYTTÄ NIIKUIN TÄÄLLÄ(KIN) SANOTAAN. Aivan väärä peruste tehdä lapsia!!

Tämä palsta on juuri esimerkki sen suhteen, miksi niin kauan mietin haluanko lasta, koska en todellakaan olisi halunnut lasta väärän miehen kanssa, väärään elämäntilanteeseen (opiskeluajat, vähemmän rahaa, huono parisuhde jne). Täällä JATKUVASTI joku valittaa "ettei mies tee kotona mitään", "ukko on paska, jättää perheensä, pettää, lyö..", "mistä rahat vuokraan, 0€ tilillä", "aina yksin kotona lasten kanssa, ei ystäviä, ei harrastuksia" ja plaaplaaplaa.

Enkä sano pahalla, mutta onko tämä sitä lasten tuomaa onnea? Ei varmaankaan, mutta tuntuu niin pahalta, että lapsia syntyy maailmaan jo heti tehtävä edessään :tehdäkseen äidin onnelliseksi! Voisi usempi nainen ja mies miettiä kenen kanssa ja koska niitä lapsia edes haluaisi. Lapsen "tekeminen" on itsekkäin teko maailmassa.

 

Kummallisia kommentteja joillakin. Ihan kuin joku ei voisi olla ihan yhtä varma lapsettomuudestaan kuin te olette niistä lapsista.
Mä en oo lainkaan varma.

Mä olen monesti yrittänyt tällä palstalla kysellä, kuinka pidätte sen järjettömän huolen ja vastuun aisoissa, kun täälläkin saa lukea ainoastaan murehtimista, sairauksia, huolia, kiusaamista, ongelmia, parisuhteen näivettymistä, rahavaikeuksia jne. Koska todellakaan ne ihanat idylliset mielikuvat eivät taida vastata todellisuutta. Harva vastaa koskaan, ehkäpä kysymys on teistä typerä. Mua ajatus ikuisesta pelosta ja huolesta ahdistaa.
Kuinka moni äiti muka myöntäisi, ettei lasten teko ehkä ollutkaan vain ihanaa? Mä todella kamppailen tän asian kanssa, ympärillä ei ole yhtä ainutta lapsiperhettä, joilla menisi oikeasti hyvin ja elämä olisi onnellista. Omat vanhempani kantavat huolta edelleen meistä lapsista. Joskus kaipaisin sellaisia idyllisiä hetkiä lapsista, mutta hiukan pelkään että ne on vaan mielikuvia, jotka ei vastaa lainkaan todellisuutta (ainakaan kun ympärilleen katsoo).

Kertokaa mulle siis lapselliset, mitkä asiat lapsissa tekee teistä onnellisia? Pienet kädet ympärillä, sekö riittää, vaikka muu elämä on kivireen vetämistä? Vai mitkä ne asiat on, miten päädyitte hankkimaan lapsia?
Täysin ilman taka-ajatuksia, toistaiseksi lapsettomana, tällä hetkellä hyvää elämää elävänä kysyn.

ainakin minusta äitiys on antoisaa, mutta en yhtään epäile, etten voisi viettää yhtä antoisaa elämää lapsettomanakin. Rakkaus omiin lapsiin on jotain mitä sanat ei riitä kertomaan, mutta ilman lapsia säästyisi todellakin monelta huolelta, surulta, huonolta omaltatunnolta jne. Eli ainakin minusta äitiyteen liittyy paljon muutakin kuin sitä auvoa. Siksi uskon hyvinkin tutkimuksen täysin oikeaksi. Jos lapsia ei oikeasti halua, niin voi varmasti elää onnellisesti vastaten omasta itsestään. Lapsettomuuden etuja on varmaankin myös taloudellinen etu, on aikaa ja rahaa matkustaa, panostaa itseensä ja parisuhteeseen. Kun on lapsia, niin se oma etu on väkisinkin taka-alalla ja se onni tulee tavallaan toisen ihmisen kautta.

 

Minut ainakin tekee onnettomaksi ajatus, että minusta äitiyden myötä tulisi yhtä ahdaskatseinen kuin tämän keskustelun "en tiennyt mitään onnellisuudesta blaa blaa blaa -äidit.

 

[QUOTE="Yhden lapsen äiti";23103956]Minun elämäni ennen lasta oli todella hyvää ja onnellista. Mietin kauan ja harkiten haluanko edes lasta ja kenen kanssa. Monta hyvää, mutta ei tarpeeksi hyviä lasteni isäksi, miestä jäi matkan varrelle. Sitten tapasin nykyisen aviomieheni, joka täytti "kriteerini" ja päätimme hankkia lapsen. Olen edelleen todella onnellinen ja elämäni on hyvää. EN IKINÄ TEKISI LASTA VAIN SIKSI, ETTÄ ELÄMÄSTÄNI PUUTTUU JOTAIN, OLISIN ONNETON TAI TUNTISIN TYHJYYTTÄ NIIKUIN TÄÄLLÄ(KIN) SANOTAAN. Aivan väärä peruste tehdä lapsia!!

Tämä palsta on juuri esimerkki sen suhteen, miksi niin kauan mietin haluanko lasta, koska en todellakaan olisi halunnut lasta väärän miehen kanssa, väärään elämäntilanteeseen (opiskeluajat, vähemmän rahaa, huono parisuhde jne). Täällä JATKUVASTI joku valittaa "ettei mies tee kotona mitään", "ukko on paska, jättää perheensä, pettää, lyö..", "mistä rahat vuokraan, 0€ tilillä", "aina yksin kotona lasten kanssa, ei ystäviä, ei harrastuksia" ja plaaplaaplaa.

Enkä sano pahalla, mutta onko tämä sitä lasten tuomaa onnea? Ei varmaankaan, mutta tuntuu niin pahalta, että lapsia syntyy maailmaan jo heti tehtävä edessään :tehdäkseen äidin onnelliseksi! Voisi usempi nainen ja mies miettiä kenen kanssa ja koska niitä lapsia edes haluaisi. Lapsen "tekeminen" on itsekkäin teko maailmassa.[/QUOTE]

Lapsen tekeminen on varmastikin itsekkäimpiä tekojani tässä maailmassa, mutta sen itsekkyyden kautta väitän, että minusta on tullut parempi ihminen. Olen empaattisempi ja muut huomioivampi kuin ennen lasta. En tuomitse yhtä herkästi muita enkä varmasti itseänikään. Tämä itsekäs tekoni (lapsen hankkiminen) on johtanut moneen hyvään asiaan ja siitä hyvästä on saanut myös ympäristöni, muutkin kuin perheeni.

Minä mainitsin aikaisemmin, että lapsen myötä elämästäni on tullut täydempää, että ennen lasta elämäni oli tyhjempää, mutta en minä sitä silloin tajunnut eikä se ole millään lailla syy, miksi olen lapsia tehnyt. Olen siis tajunnut vasta lapsien tulon jälkeen, miten paljon parempaa ja täydempää elämäni nyt on, vaikka elämäni oli oikein hyvää ennen lapsiakin.

 

Minut ainakin tekee onnettomaksi ajatus, että minusta äitiyden myötä tulisi yhtä ahdaskatseinen kuin tämän keskustelun "en tiennyt mitään onnellisuudesta blaa blaa blaa -äidit.

Mikä siinä on mielestäsi ahdaskatseista, jos ihminen huomaa äidiksi tultuaan olevansa onnellisempi kuin koskaan ennen eikä ole aikaisemmin edes tiennyt, että niin onnellinen voi olla?

 

Hyvä, jos Kikikii on kasvanut ihmisenä lapsen myötä. Mutta kyllä sitä kasvunvaraa tuntuisi vieläkin olevan. Jotenkin tuo jatkuva rakkauden ja elämän laadun arvottaminen herättää kysymyksen, että onkohan hän sittenkään niin onnellinen kuin väittää.

 

Siihen minunkin on kyllä vaikea usko, että kukaan voi saavuttaa onnea toisten ihmisten kautta. Sen onnen ainekset on oltava itsellä kasassa, on rakastettava itseään, että voi rakastaa muita.

Lapset voivat sitten täydentää tätä kaikkea ja tuoda lopullisen suolan elämään kaiken muun hyvän ja ihanan lisäksi.

 

Mikä siinä on mielestäsi ahdaskatseista, jos ihminen huomaa äidiksi tultuaan olevansa onnellisempi kuin koskaan ennen eikä ole aikaisemmin edes tiennyt, että niin onnellinen voi olla?

Sen(kin) asian voi ilmaista tahdikkaasti tai toisia alentavasti.

 

Hyvä, jos Kikikii on kasvanut ihmisenä lapsen myötä. Mutta kyllä sitä kasvunvaraa tuntuisi vieläkin olevan. Jotenkin tuo jatkuva rakkauden ja elämän laadun arvottaminen herättää kysymyksen, että onkohan hän sittenkään niin onnellinen kuin väittää.

Tietenkin on kasvunvaraa ja toivottavasti on koko elämäni ajan kasvunvaraa, tai muutoin olen hukannut itseni.

"Jatkuva rakkauden ja elämän laadun arvottaminen" mitä pahaa siinä on, jos vertaan elämääni ennen ja jälkeen lapsieni? Eikö tämän ketjun sisältö ole se? Vai täytyykö täällä vaan kaikkien valittaa?

 

Sen(kin) asian voi ilmaista tahdikkaasti tai toisia alentavasti.

Missä täällä asia on ilmaistu ei-tahdikkaasti ja toisia alentavasti?

 

Absoluuttisia onnen hetkiä enemmän, sisältöä elämään... Kaikkea sitä onkin.

Se mitä ei ole eikä halua, ei osaa kaivata. Lapsellisten on joskus hankala ymmärtää, että ihminen voi löytää muutenkin sisältöä elämään. Nyt kun joku kuitenkin ottaa esille: en puhu työstä, vaan vaikka puolisosta. Ei välttämättä mistään elävästä olennosta.

Tuo absoluuttinen onnen hetki oli kyllä ketjun törkein. Millä sen nyt sitten päättelee? Edelleenkää lapset ei ole kaikille tarkoitettu ja onnen hetket voi olla absoluuttisia ilman lastakin.

Mun mielestä onnellisuus tutkimukset on aina kyseenalaisia. Etenkin jos puhutaan määristä eikä laadusta. Ei kai ne juuri mitään suoranaista kerro.